Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 125 vuotta graafisen alan yritysten järjestäytymisestä yhteiseen toimiala- ja työnantajaliittoon. Nykyinen Graafinen Teollisuus ry ei ole työnantajajärjestö, mutta sen synty vuonna 1900 oli tiukasti kytköksissä työmarkkinatoimintaan. Samalla kun graafinen ala järjestäytyi, se loi pohjan valtakunnalliselle työmarkkinatoiminnalle. Suomen ensimmäinen koko maan kattava työehtosopimus astui voimaan 1.4.1900, ja se solmittiin yrityksiä edustavan Suomen Kirjanpainajayhdistyksen ja työntekijöitä edustavan Suomen Kirjaltajaliiton kesken.
Kirjapainoala oli syntyessään erityinen
Kirjapainoalan eli graafisen teollisuuden valmistamat tuotteet olivat syntyessään 600 vuotta sitten erityisiä hyödykkeitä. Siinä missä käsityöläiset valmistivat tuotteitaan yksitellen tilausten perusteella, kirjapainot valmistivat tuotteensa sarjatuotantona kenen tahansa ostettavaksi. Toki ostajalla piti olla paksu lompakko, sillä painotuote oli ylellisyystavara vielä pitkään.
Painoalan erikoisasema näkyi myös työmarkkinoilla. Käsityöelinkeinoille tyypillistä ammattikuntalaitosta ei alalle Suomessa muodostunut – meillä painotalojen lukumäärä alkoi kasvaa vasta 1800-luvun loppupuolella. Työmarkkinoiden vapautta ei kuitenkaan ollut; oppilaiden lukumäärää säännösteltiin ja muilta osin työssä sai pitää ainoastaan kelpoisiksi julistettuja ammattikunnan jäseniä eli taitureita. Taituriksi hyväksyttiin 7–10 vuoden oppiajan jälkeen pystyvyytensä osoittanut oppilas.
Painoalan ammateissa toimivat olivat lukutaitoisia ja valistuneita, ja sillä oli suuri vaikutus alan historiaan. Kirjapainojen työntekijät eli kirjaltajat kuuluivat Johannes Gutenbergin päivistä alkaen aikansa lukeneistoon, joka vielä vuosisatoja oli harvalukuinen Euroopassa.
Työntekijät alkavat järjestäytyä työnantajien tuella
Suomi pysyi valtiollisen kehityksensä ja maantieteellisen sijaintinsa takia kauan kirjapainoalan kehitysmaana. Kun Euroopassa oli 1500-luvun alussa – jolloin kirjapainotaidon keksimisestä oli kulunut vasta 60–70 vuotta – jo tuhatkunta kirjapainoa, ei niitä Ruotsissa ollut kuin yksi. Suomen ensimmäinen paino perustettiin Turkuun vuonna 1617, ja 1700-luvun loppupuolelle saakka painoja oli yhdestä kolmeen ja välillä ei yhtään. Ruotsista irtautumisen jälkeen 1809 painoja alkoi tulla lisää ja vuosisadan puolivälissä niitä oli 20. 1900-luvun alkaessa meillä oli kirjapainoja 75 ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä 133.
Teollistuminen johti työntekijöiden järjestäytymiseen. Ammatillinen järjestäytyminen ei kuitenkaan alkanut alimman elintason eli kipeimmin oloihinsa kohennusta kaipaavista työntekijäryhmistä, vaan aloitteen tekijöinä olivat parhaiten toimeentulevat ja valistuneimmat työntekijät, kirjapainotyöntekijät eli kirjaltajat.
Alan työntekijöiden järjestäytymispyrkimyksiä alkoi ilmetä 1800-luvun puolivälissä. Ensimmäiseksi syntyi Turun kirjapainotaiturien hautausrahasto vuonna 1851 ja puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Kirjaltajain apurahasto, jonka jäseninä oli kirjapainonomistajia. Apurahaston toivottiin toimivan ”välittäjänä” kirjapainojen omistajien ja työläisten välillä eli nykykielellä ammattiyhdistyksenä.
Työväen ammattiyhdistystoiminta sai siis alkunsa työnantajien tuella ja jopa heidän johdollaan. Työnantajat ymmärsivät, että parannuksia työväen elinehtoihin voitiin parhaiten saavuttaa yhteistoiminnassa. Myös yhdistysten ensimmäiset kunniajäsenet olivat usein työnantajia.
Streikkejä ja ensimmäinen tariffi
Jo tämän ns. yhteistoiminnan aikana alettiin esittää vaatimuksia palkkojen ja muiden työehtojen parantamiseksi. Helsinkiläiset latojat jättivät vuoden 1871 lopulla kuudelle kirjanpainonomistajalle ”nöyrän kirjallisen pyynnön” urakkapalkan korottamiseksi, myöhemmin pyyntöön lisättiin myös uhkaus työtaistelusta. Kirjapainojen omistajat eivät ilmeisesti olleet asian vuoksi yhteistoiminnassa keskenään, vaan antoivat pääasiassa suullisesti toisistaan erillisiä kielteisiä vastauksia. Lakko alkoi 13.4.1872, mutta se päättyi parissa päivässä, kun kirjapainot korottivat taitavimpien latojien palkkoja. Tämä lakko ei vielä kannustanut työnantajia järjestäytymään.
Vuonna 1888 työntekijäjärjestön johto vaihtui ja ryhtyi laatimaan yhtenäistä palkkatariffiehdotusta helsinkiläisille kirjaltajille. 27.9.1890 työnantajat saivat tariffiehdotuksen, joka merkitsi 15–20 % korotusta palkkoihin.
Ehdotuksen käsittely vaati työnantajilta yhteistoimintaa, ja työntekijäpuolen ”isäntäyhdistykseksi” nimeämä työnantajien yhteenliittymä piti kokouksen 6.12.1890. Työntekijöiden vaatimuksiin ei suostuttu, vaan kirjapainonomistajat ilmoittivat asettaneensa oman faktorikomiteansa laatimaan vastaesitystä. Kun sopimukseen ei päästy, alkoi 7.12.1890 ”streikki” (sanaa lakko ei vielä tuolloin ollut) Helsingissä kahta painoa lukuun ottamatta. Sopimukseen päästiin kuitenkin jo 11.12., ja ansioita korotettiin 4–5 % vuoden 1891 alussa.
Yleiset suhdanteet alkoivat kuitenkin huonontua, ja työttömyyttä ilmaantui myös kirjapainoalalla. Työnantajat irtisanoivat tariffin 1.2.1893, ja huhtikuun loppuun mennessä nyt jo jatkuvaan yhteistoimintaan tottuneet työnantajat olivat laatineet faktoriensa (työnjohtajiensa) avustuksella uuden tariffiehdotuksensa. Koska ajat olivat vaikeat eikä voimatoimiin katsottu voitavan ryhtyä, työntekijäpuoli joutui toteamaan uuden tariffin tulleen voimaan.
Valtakunnallinen ammattiliitto haastaa työnantajat järjestäytymään
Työntekijäyhdistyksiä oli vuosien mittaan syntynyt muuallekin kuin Helsinkiin, ja vuonna 1894 perustettiin koko maan kattava Suomen Kirjaltajaliitto. Senaatti vahvisti sen säännöt kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin, joten liiton virallinen alku lasketaan vuodesta 1897.
Liiton ensimmäisiä tehtäviä oli valtakunnalliseen työehtosopimukseen eli ”yhteiseen palkkatariffiin” pyrkiminen. Sitä valmistelemaan otettiin latojien lisäksi mukaan myös painajat. Lopullinen sopimusehdotus jätettiin maan kaikille kirjapainonomistajille 9.10.1899, ja vastausta vaadittiin jo 20.12. mennessä.
Maan kirjapainotyönantajat oli näin haastettu ottamaan kantaa asiassa, jonka tajuttiin vaativan käänteentekeviä toimia. Paikallisia järjestöjä ei ollut, valtakunnallisesta puhumattakaan, eivätkä yrityskohtaiset sopimusneuvottelut koko maan käsittävän ammattiliiton kanssa tulleet lyhyessä määräajassa kysymykseen. Helsinkiläisillä kirjapainonomistajilla oli kuitenkin jo kokemusta yhteistoiminnasta, ja niinpä he ryhtyivät valmistelemaan vastaehdotusta. Ehdotus lähetettiin koko maan kirjapainoille, ja samalla niiden edustajat kutsuttiin Seurahuoneen juhlasaliin Helsinkiin päättämään oman yhdistyksen perustamisesta ja tariffiehdotuksesta.
Kokous pidettiin 9.–10.12.1899, ja kutsua noudatti 58 kirjapainon edustajaa eri puolilta Suomea. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin osanottajien vanhimpaan ikäpolveen kuulunut lehtori K. Göös. Koko maan kattavan yhdistyksen perustamista kannatettiin yksimielisesti, samoin kannatettiin yhteisen tariffin laatimista. Palkkatariffi oli jo lähes vuosikymmenen ajan sitonut helsinkiläisiä työnantajia, mutta muiden paikkakuntien kirjapainot saattoivat kilpailla painotöistä mielensä mukaan. Aika oli kypsynyt ensimmäisen valtakunnallisen työehtosopimuksen solmimiseksi.
Kirjaltajien tekemä tariffiehdotus todettiin kuitenkin mahdottomaksi hyväksyä. Se olisi mm. merkinnyt liian suuria kustannuseroja pääkaupungin ja useiden muiden paikkakuntien välillä. Niinpä kokouksessa valittiin valtuuskunta valmistelemaan tariffia ”yhteisneuvottelussa Kirjaltajaliiton edustajain kanssa”.
Näin oli tehty päätös järjestöjen välisistä neuvotteluista valtakunnallisen sopimuksen aikaansaamiseksi. Samalla oli luotu periaatteelliset edellytykset valtakunnalliselle työehtosopimuspolitiikalle.
Maamme ensimmäinen työehtosopimus syntyy
Neuvottelukuntien työn tulokset käsiteltiin kirjapainonomistajien yleisessä kokouksessa 18.–19.2.1900. Yksimielisyyteen ei ollut päästy läheskään kaikista sopimusehdoista.
Erityisesti kaksi kohtaa kärjisti tilanteen. Toinen liittyi konelatojien palkkaukseen, jota työnantajat eivät suostuneet sisällyttämään sopimukseen – olihan ensimmäinen latomakone saapunut maahan vasta edellisenä vuonna. Toinen erimielisyys koski kirjapaino-oppilaita, joiden lukumäärää työntekijät vaativat rajoitettavaksi.
Kiistoissa ajauduttiin uhkailemaan työtaistelulla puolin ja toisin. 1.3.1900 työnantajien kokous päätti, että ”koko maata käsittävä työsulku on aikaansaatava, jos nyt hyväksytyn tariffin johdosta syntyy lakko yhdessä tai useammassa paikassa”. Työnantajat lupasivat, että suurin erimielisyyden aihe – oppilaskysymys – otetaan esille heti, kun työnantajain yhdistyksen säännöt on vahvistettu ja toiminta päässyt alkamaan. Työntekijäpuoli suostui järjestelyyn ”ehdolla että kirjaltajain muut vaatimukset heti hyväksytään”. Siihen taas ei työnantajien edustajilla ollut valtuuksia.
Neuvotteluissa työnantajapuoli piti työnsulkua ainoana mahdollisena vastatoimena lakolle. Järjestäytymään ryhtyneitä työnantajilta hankittiin ennakkositoumus lakkoon ryhtyvien työntekijöiden irtisanomisesta. Irtisanomisesta päätettiin vapauttaa sopimuksen tehneet työmiehet ja oppilaat, ja uskottiin, että ”kontrahdin tehneiden ja oppilaitten ym. avulla saadaan kyllä siihen mennessä sanomalehdet jossakin muodossa ilmestymään”.
Ainakin osittaiseen lakonmurtoon uskottiin, sillä tarjottu ”kontrahti” merkitsi työntekijöille huomattavia parannuksia. Lisäksi aikakauden yleinen, synkkiin poliittisiin näköaloihin pohjautuva mielipide ei katsonut mahdollista lakkoa suopeasti.
Kenraalikuvernööri Bobrikovin sortotoimenpiteet olivat juuri tuolloin pääsemässä parhaaseen vauhtiin, ja niihin kuului olennaisena osana sananvapauden kuristaminen. Pelkästään vuonna 1899 kenraalikuvernööri lakkautti kokonaan tai määräajaksi 377 julkaisua, mikä heikensi lehtien ja kirjapainojen asemaa ja aiheutti suurta työttömyyttä.
Myös kenraalikuvernööri huomasi tämän ja tarjosi yleisistä varoista työttömyysavustusta kirjaltajille, mutta nämä kieltäytyivät sitä vastaanottamasta. Tarjousta pidettiin kirjaltajien äänenkannattajaan, Gutenbergiin, sensuurin ohi solutetussa kirjoituksessa ”työntekijäin ihmisarvoa alentavana ja suomalaiselle oikeuskäsitteelle vieraana”.
Kansalaismielipide ei voinut näissä oloissa hyväksyä lakon avulla tapahtuvaa julkisen sanan lamauttamista. Päivälehdessä 4.3.1900 olleen uutisen mukaan ”on noin 150 nuorta maisteria, ylioppilasta ja polyteknikkoa näinä päivinä ryhtynyt harjoittamaan latojanammattia voidakseen lakon syntyessä astua työstä poistuneiden sijaan”. Maan sisäiset olot eivät todellakaan suosineet työtaistelua.
Kirjaltajaliitossa sovintomieli pääsi voitolle, kun selvisi, että lakkolaisten tilalle tuntui olevan työvoimaa tarjolla. Eikä työntekijöiden lakkohalukkuuskaan ollut yksimielistä. Vanhempi työntekijäpolvi oli varovaista, ja lisäksi myös kirjapainojen työnjohtajat, faktorit, kuuluivat lukuisasti työntekijäjärjestöön. Faktorien sovittelevien toimien ansiosta työnantajien sopimusehdotus hyväksyttiin lopulta Kirjaltajaliiton hallituksessa selkeästi äänin 12–1. 9.3.1900 ammattiliiton johto ilmoitti peruuttavansa lakkopäätöksen ja allekirjoittavansa työehtosopimuksen. Työnsulkutoimet peruttiin viipymättä, ja työrauha oli pelastettu.
Näin syntyi maamme ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus, joka tuli voimaan 1.4.1900. Määräykset sitoivat maan kaikkia huomattavimpia kirjapainoja ja työmarkkinasuhteet perustuivat molemminpuolisiin velvoituksiin. Luotiin siis olosuhteet, jotka nykyäänkin ovat työehtosopimuspolitiikan perustana.
Kirjapainoille sopimus merkitsi huomattavia lisäkustannuksia, vaikka sijaintikunnat olikin jaettu viiteen kalleusluokkaan. Päivätyöaika määrättiin 10 tunniksi, mutta sanomalehtilatojien työaika supistui 8 tunniksi, ladelman purkamiseen käytettyä aikaa lukuun ottamatta. Irtisanomisaika sovittiin 14 vuorokaudeksi, ja työehtosopimus oli voimassa toistaiseksi puolen vuoden irtisanomisajalla.
Suomen Kirjanpainajayhdistys perustetaan
Helsinkiin 1899 kokoontuneet kirjapainotyönantajat eivät unohtaneet koko maan käsittävän liiton perustamista. ”Suomen painonomistajain yleinen kokous” päätti 19.2.1900 yksimielisesti perustaa Suomen Kirjanpainajayhdistyksen (Boktryckareförening i Finland) ”yhdyssiteeksi maan kirjapainoammatin työnantajain välillä”. Kokouksessa valittu valtuuskunta teki lopullisen sääntöehdotuksen 25.2. ja valtuutti puheenjohtajansa pormestari Lennart Cajanderin hankkimaan sille senaatin vahvistuksen. Senaatin myönteinen päätös saatiin 14.5., ja yhdistyksen perustava kokous pidettiin Helsingissä hotelli Fenniassa 16.7.1900.
Yhdistyksen ensimmäiseen hallitukseen valittiin helsinkiläisiä edustamaan pormestari Lennart Cajander (Weilin & Göös), taloudenhoitaja Emil Vainio (Päivälehti), maisteri A. R. Frenckell (Hufvudstadsbladet) sekä hovineuvos W. Westzynthius ja muuta Suomea kirjanpainaja W. G. Wilén (Turku, Åbo Underrättelser), lehtori J. Länkelä (Jyväskylä), faktori K. Malmström (Kuopio) ja toimittaja O. Ansas (Vaasa). Hallitus valitsi puheenjohtajakseen Cajanderin, varapuheenjohtajaksi tuli Westzynthius ja sihteeri-rahastonhoitajaksi Vainio.
Pian osoittautui, ettei mielenkiinto yhteistä yhdistystä kohtaan ollut kovinkaan suurta. Suomen Kirjanpainajayhdistyksen koko toiminta-ajalta on säilynyt vain pari vuosikertomusta, ensimmäinen vuodelta 1901, ja siinä todetaan lakonisesti, että mielenkiinnon puutteen vuoksi kertomusvuotena ”ei mitään toimintaa ole ollut olemassa”. Seuraavina vuosina on kuitenkin täytynyt ylläpitää kohtalaista vireyttä yhteistoiminnassa jo pelkästään työehtosopimusneuvotteluissa avoimeksi jääneen oppilaskysymyksen ratkaisemiseksi.
Seuraava koitos
Syyskuussa 1905 Kirjaltajaliitto irtisanoi työehtosopimuksen ja teki ehdotuksen, jossa erityisesti työajan lyhentäminen ja palkkatariffin korotukset tiesivät kirjapainoille isoa kustannuslisää. Lisäksi esitettiin velvoitetta, että jokaisen työhön otettavan kirjaltajan olisi kuuluttava ammattiliittoon.
Kirjapainojen faktoreilta tuli toive paikalliskorotusten yhdenmukaistamisesta ja paikallisten erojen pienentämisestä. Maahan oli nimittäin syntynyt tilanne, jossa ”halvemmille paikkakunnille” syntyi painoja, jotka elivät ”kalliiden paikkakuntien” töistä. Kirjanpainajayhdistys otti tavoitteekseen myös määräyksen työehtosopimuksen minimivoimassaoloajasta sekä yhteisen sovintolautakunnan asettamisen.
Vaikka neuvottelukunnat yrittivätkin päästä sopimukseen, tilanteen kiristymistä ei voitu estää. Lopulta tilanteeseen puuttui Helsingin Faktoriklubi, joka oli virallisesti perustettu helmikuun alussa 1906. Klubi päätti, että mahdollisen lakon aikana faktorit hoitavat niitä tehtäviä, joita varten heidät oli toimeen otettu, mutta eivät muuta heille kuulumatonta työtä. Lisäksi faktorit vetosivat osapuoliin ja ehdottivat kiistakysymysten alistamista sovintolautakunnalle.
Sopimus oli umpeutumassa helmikuun lopussa. Sovintolautakunta kokoontui 27.2. klo 18.40 ja työskenteli seuraavaan aamuun klo 4.15 – jälleen eräs työmarkkinoiden käytäntö oli luotu. Sopimukseen päästiin, ja uusi, vähintään viisivuotinen sopimus astui voimaan 1.3.1906. Ensimmäistä kertaa määrättiin myös vapaaksi vapunpäivä, jonka toinen internationaali oli julistanut työväen kansainväliseksi juhlapäiväksi vuonna 1889.
Kohti vahvempaa edunvalvontaa
Suomen Kirjanpainajayhdistys ei ollut vahva etujärjestö. Kahdessa kriisitilanteessa saavutettu menestys oli suurimmaksi osaksi muutamien henkilöiden ja henkisen yhteenkuuluvuuden ansiota. Lisäksi yhdistys oli vähävarainen eikä mahdollisuuksia palvella yrityksiä paremmin ollut.
Järjestäytymisen tarve oli kirjapainoalan vanavedessä huomattu myös muussa teollisuudessa. Metalliteollisuuden harjoittajat järjestäytyivät vuonna 1903 ja heitä seurasivat ensin tekstiiliteollisuus ja sitten lasi-, paperi- sekä nahka- ja kenkäteollisuus. Metalliteollisuuden työnantajat olivat aloitteentekijöinä, kun alettiin luoda eri työnantajaliittojen välistä yhteistoimintaa. Suomen Yleisen Työnantajaliiton säännöt hyväksyttiin 19.3.1906.
Lokakuussa 1906 Kirjanpainajayhdistyksessä käsiteltiin Suomen Yleisen Työnantajaliiton kirjelmää, jossa sitä kehotettiin liittymään keskusliiton jäseneksi – ”osastoksi”. Kokous päätti yksimielisesti perustaa Suomen Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liiton, jonka talouden turvaamiseksi jäsenyrityksen tuli jo jäseneksi kirjautumisen yhteydessä maksaa kirjaamismaksuna 0,5 % ”maksettujen vuosipalkkain yhteenlasketusta määrästä” ja vuosittainen jäsenmaksu määrättiin samansuuruiseksi. Perustava kokous päätti lisäksi, että liitto liittyy Suomen Yleiseen Työnantajaliittoon.
Uudelleen muodostetun työnantajaliiton säännöt kuvastivat jo nykyaikaista työmarkkinaluonnetta. Säännöt mm. velvoittivat jäsenen järjestämään ”asiat työntekijöihinsä nähden niin, ettei aihetta oikeutettuihin valituksiin heidän puoleltaan ilmaantuisi”.
Suomen Kirjanpainajayhdistys lopetettiin muodollisesti 25.8.1908 ja toimintaa jatkettiin Suomen Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liittona vuoteen 1943 saakka, jolloin nimi muutettiin muotoon Graafisen Teollisuuden Liitto.
Vuonna 1953 Graafisen Teollisuuden Liitto (vuodesta 1955 lähtien Graafisen Teollisuuden Työnantajaliitto) muutti toiminta-ajatustaan ja sai rinnalleen Graafisen Keskusliiton, johon siirrettiin kaikki muut etukysymykset paitsi työnantajapoliittiset tehtävät. Muutoksen taustalla oli Korkeimman hallinto-oikeuden päätös, jonka mukaan liikeyritykset saivat verotuksessaan vähentää yleisille aatteellisille järjestöille menevät jäsenmaksut mutta eivät työnantajajärjestöjen perimiä maksuja. 1970-luvun alussa myös työnantajamaksut tulivat vähennyskelpoisiksi, mutta graafisella alalla liittojen yhdistyminen jälleen yhdeksi liitoksi tapahtui vasta vuonna 1993, jolloin synnytettiin sekä työmarkkina-asioita että edunvalvontaa tekevä Graafisen Teollisuuden Liitto.
Vuosituhannen vaihde toi vielä yhden suuren muutoksen liittorakenteisiin. Tuolloin graafinen ja kustannusala olivat saaneet kylkiäisikseen myös muuta kuin paperille painettua viestintää. Viestintäsektorin kuusi toimialaliittoa kokivat tarvitsevansa yhteisen edunvalvojan. 18.1.2001 Aikakauslehtien liitto, Graafisen Teollisuuden Liitto, Sanomalehtien Liitto, Suomen Kustannusyhdistys, Suomen Radioiden Liitto ja Suomen Televisioiden Liitto perustivat Viestinnän Keskusliiton valvomaan koko media-alan etuja. Samana vuonna Graafisen Teollisuuden Liitto jaettiin jälleen kahtia: syntyi työnantajajärjestö Viestintätyönantajat ja painoalan toimialaliitto Graafinen Teollisuus. Viisi vuotta myöhemmin vuonna 2006 Viestintätyönantajat lopetettiin ja työehtosopimustoiminta siirrettiin Viestinnän Keskusliittoon, jonka nimi muutettiin vuonna 2017 nykyiseen muotoonsa Medialiitto.
Vuonna 2012 Graafiseen Teollisuuteen liittyi iso joukko jäseniä jo vuonna 1930 (Kirjanpainajain Kerho -nimellä) ”ison liiton” rinnalle syntyneestä Kirjapainoteollisuuden Työnantajaliitosta. Graafisen alan tilanne oli loiston ajoistaan vaikeutunut niin paljon, ettei päällekkäisten edunvalvontaorganisaatioiden ylläpitäminen enää ollut tarkoituksenmukaista, vaan voimat oli parasta yhdistää yhteen liittoon.
Lähde: Esko-Voitto Valkama: Työrauhaa rakentamassa, Graafisen teollisuuden työnantajat 1900–1975, Graafisen Teollisuuden Työnantajaliitto, 1975
